Valelääkärien maailmassa

Pitäiskö tässä paikkaansa puolustella -valelääkärien maailmassa. Ei voi muuta todeta kuin, että lääkärin työhön kuuluu paljon arvokasta kuuntelemista, eikä siihen hienoa oppia eikä teoriaa tarvita. Kuuntelemista, saatikka empatiaa ei lääkärikoulussa opeteta.  Joten jos sellaisen taidon omaa, on se ihan varmasti SISÄSYNTYISTÄ.  Toisaalta fiksu ihminen pärjää jonkin aikaa pelkästään kuuntelmalla ja apinoimalla ohjekirjoja tai aiempi hoitopäätöksiä. Tämä on vaarallista ja tälläkin voi päästä hyvinkin pitkälle. Outoa, mutta totta!

Lääkärin taidot mitataan juuri vaikeissa akuuteissa tilanteissa, jolloin usein tarvitaan nopeita hoksottimia. Nuorena lääkärinä näissä tilanteissa kokikin joskus olevansa alakynnessä. Toisaalta tarvitaan myös ns. läkare blick: opittujen oppien yhdistämistä, diagnostiikka taitoja, eri hoitovaihtoehtojen punnitsemista ja joskus jopa ennakoimistaitoa. Sellaista kummallista tunnetta, että näin asiat on ja näin ne tulevat menemään. Ja se mitä ei koskaan missään koulutuksessa voi oppia, tarvitaan rutkasti kokemusta.

Kokemus tekee meistä ammatti-ihmisiä yhdessä pitkän ja rankan koulutuksen kanssa. Kyllähän lääkärin työssä on paljon rutiinia ja pitkään samantyyppistä työtä tehdessä voi helposti turtua. Alkaa tuntua, että näinhän nämä asiat menee ihan yksinkertaisesti vaan.  Ja tässä se vaaranhetki piileekin. Ei saa jämähtää helppouden tunteeseen! Palkkioksi voi tulla ns. pikku näpäytys kuolevaisuudesta ja asiat eivät menekään siten kuin olisi halunnut tai kuvitellut.

Erityisesti leikatessa on joskus käynyt niin, että ajatuksissa on vilahtanut helppouden tunne. Kuinka jouhevasti leikkaus eteneekään ja kas yhtäkkiä onkin  hankala vuoto ja seuraavat minuutit leikataan tuskanhiki otsalla. Keskittyminen ei voi eikä saa herpaantua. Sen jälkeen taas muistaa hetken, ettei tämä työ ihan näin vaan menekkään. Tuntosarvien ei tarvi olla pelkästään esillä vaan ainakin metrin päässä!

Tänään taas otettiin mittaa ja kannettiin satoa. Ei niinkään hyvää, mutta kypsää. Potilas, jota olen hoitanut reilun 2 vuotta laajalle levinneen eturauhassyövän vuoksi, tuottaa minulle tasasin väliajoin harmaita hiuksia. Hoitosuhteemme alkoi, kun totesin hänellä luustoon levinneen eturauhassyövän. Aloitettiin asiaankuuluvasti hormonaalinen hoito, josta hän sai harvinaisena sivuvaikutuksena ihonalaisen märkäkertymän. Hoitoa vaihdettiin, mutta sivuvaikutukset olivat samat. Sitten tuli vielä sydänkohtaus ja mies meni huonoonkuntoon. No kunto kohentui. Mutta virtsaa ei enää kulkenutkaan normaalikautta.  Korjaavaa toimenpidettä ei voitu tehdä sydänkohtauksen vuoksi. Alkoi katetrihoito. No sitten todettiin, että myös esinahka oli täysin ummessa, eikä senkään takia virtsa voisi tulla normaalikautta. Keploteltiin ja keploteltiin ja odotettiin sopivaa hetkeä. Kunnes kollega päätti, että nyt tilanne on korjattava. Ja kuinkas ollakkaan mies oli jälleen allekirjoittaneen kanssa nokatusten. Tein mahdollisimman pienen auttavan toimenpiteen esinahkaan. Mies lähti kotiin ja parin päivän päästä sai uuden sydänkohtauksen. Tänään sitten mies oli toipunut sen verran sydänvaivastaan, että oli kotiutumassa sairaalasta. Minä tapasin hänet ja tarkistin, että esinahka olisi kunnossa toimenpiteen jäljiltä. Tulos oli hyvä, mutta harmittavaahan se on, että potilaalle on tullut aina jotain pikku vastoinkäymistä yhteensattumien summana, vaikka minä en niitä varsinaisesti olekkaan aiheuttanut, mutta välillisesti kylläkin. Siis piikki lihassa!

Olisinpa valelääkäri! Tieto lisää tuskaa...