Mies on maailman neekeri

Sarjakuvapiirtäjä Johanna Rojola avautui taannoin Hesarin kulttuurisivuilla (siis mistä lähtien sarjakuvat ovat olleet kulttuuria!?!). Hän muun muassa tunnusti ”samastuvansa viestiin, jonka mukaan kaikki miehet ovat sikoja”.

Aika rohkea väite ottaen huomioon, että puhuja piirtelee sarjakuviaan apurahoilla, jotka kustannetaan pääpiirteissään verorahoista, joita puolestaan maksavat pääpiirteissään juuri ne valkoiset keskiluokkaiset ja keski-ikäiset miehet, jotka kaikki ovat sarjakuvapiirtäjän mielestä sikoja.

Me sikamiehet olemme julkista riistaa. Kuka tahansa voi sanoa meistä mitä tahansa eikä puolustuksella ole puheenvuoroa. Puheoikeus olisikin tarpeeton, sillä mitä tahansa vasta-argumenttia sikamies käyttäisi, sen tulkittaisiin vain vahvistavan alkuperäisen väitteen todeksi.

Johtopäätös: mies on maailman neekeri. Olemme kuin liian lyhyissä housuissa Helsingin rautatieasemalla hengailevat somalipakolaiset, joita jokaisella ohikulkijalla on oikeus ja eräillä kerrassan velvollisuus mulkoilla halveksuvasti. Koko olemassaolomme on luvallista kyseenalaistaa.

Silloin kun suomalainen vielä asui maalla ja tonki ruokansa pellosta, mies pääsi meritoitumaan miesten töissä. Hän sai raivata muutaman hehtaarin kivikkoa, kun siltä tuntui. Hän kävi ampumassa hirven kun nauriinviljely alkoi kyllästyttää. Hän kävi rentoutumassa pokasahan kanssa metsätöissä kolmenkympin pakkasessa. Kun oikein alkoi vituttaa, hän lähti sotaan ja kaatoi ryssiä pelkällä puukolla.

Sitten mies pakkomuutettiin kaupunkiin. Jo loppui piipunpoltto sisätiloissa ja nyttemmin myös parvekkeella. Enää ei ole autotalliakaan, johon perustaisi oman rinnakkaistodellisuuden vaan pelkkiä pysäköintihalleja, joissa ei ole lupa keitellä pontikkaa ja heittää poikien kanssa tikkaa. Mies on kesytetty sisäsiistiksi kotieläimeksi.

Aika terävän todistuksen miehen asemasta antaa myös kirjailija Asko Salhberg uusimmassa romaanissaan He:

”Miehen kanssa yhdessä eläminen ei välttämättä tarkoita, etteikö olisi voinut yhtä hyvin jakaa huushollinsa koiran tai sian tai vaikka sellaisen ulkomaan elävän, apinan, kanssa ja kiintyä mihin tahansa niistä syvemmin kuin on pystynyt mieheen kiintymään.”

Se mikä Sahlbergin romaanissa on ironiaa, on sarjakuvapiirtäjän ja hänen kaltaistensa anarkofeministien hallitseman yleisen mielipiteen valossa karua arkipäivää. Miestä saa monottaa munille ilman seuraamuksia. Naista ei saa sanoa rumaksi läskiksi edes silloin kun se on perusteltua.

Läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko, tavattiin muuten kuuluttaa 80-luvulla nuortenlehtien kirjeenvaihtoilmoituksissa. Vaatimuksen esitti aina tyttö, joka on aikuistuttuaan laajentanut miesvihansa kattamaan paitsi läskit ja rillipäät myös hoikat ja tervesilmäiset miehet.

Mitä tapahtuisi, jos uutterasti töissä käyvä ja veronsa kiltisti maksava mies kertoisi maan suurimman päivälehden sivuilla pitävänsä kaikkia naisia huorina? Hänet kivitettäisiin, ristiinnaulittaisiin ja kuohittaisiin. Lopuksi hänet ohjattaisiin pakkohoitoon.

Entä mitä tapahtuisi, jos uutterasti töissä käyvä ja veronsa kiltisti maksava mies päättäisi lopettaa töissä käymisen ja verojen maksamisen?

Aika huonosti kävisi kummassakin tapauksessa, veikkaan, miehelle itselleen ja lopulta myös miehiä vihaaville naisille.