Kristityt ei hiffaa mua

Mikään ei ärsytä niin totaalisesti kuin kristinuskon tuputus. Luvataan pelastusta ja rakkautta, mutta miten? Keinoilla joista ihmiset ovat joskus kirjoittaneet. Kerrotaan uskomaan. Kerrotaan taivaasta ja helvetistä - paikoista jonne joudutaan oman pyyteettömyyden ja lähimmäisenrakkauden mukaan. Ja mikä parasta, Jumala rakastaa kaikkia. Loistava myyntivaltti - ja kuten tiedämme kristittyjen (ja myös esimerkiksi islamilaisten) lukumäärää katsoen, myös erittäin hyvin menestynyt tuote. Eipä ihme, kun lumipallo on saanut kasvaa jo 2000 vuotta.

Olen sitä mieltä, että Jeesus oli hyvä jätkä, mutta kun 50-80 sukupolven ajan juttu kasvaa ns. Golgatan korkoa, niin eipä ihme, että maine on kasvanut eeppiseksi.

Ateismi saattaa kristityn korvaan kuulostaa pelottavalta. Ihminen, joka ei usko mihinkään ylempään voimaan. Ihminen, joka uskoo pelkästään itseensä. Ei ketään, keneltä saada turvaa kun paha paikka tulee - paitsi itseensä ja läheisiinsä. Ja mikä pahinta, me oikeasti kuolemme emmekä pääse taivaaseen! Hemmetti!

Minä en usko asioihin, joita emme pysty tieteellisesti todistamaan. Saatan kuulostaa jotenkin rajoittuneelta, mutta minua se ei haittaa. Olen realisti. Jos kuolevasta koirasta jää jäljelle vain kasa luita, miksi olettaisin, että kuollessani minusta jokin osa, joka on tämän kaiken yläpuolella, katoaisi paikkaan, jossa olisin joko täysin onnellinen jossain määrittelemättömässä materian muodossa -ikuisesti. Ikuisesti! Minä en halua elää ikuisesti - niin kuin jokainen vampyyri on elokuvissa todennut, ikuisesti eläminen on todella, todella ärsyttävää (anteeksi sarkasmi). Ikuisesta elämästä voitaisiin jossitella vuositolkulla, samalla tavalla kuin maan ulkopuolisesta elämästä ja kaikesta muustakin, josta meillä ei ole todisteita. Ja ei, minä EN usko maan ulkopuoliseenkaan elämään. Se on skientologeja varten.

Jos olisi pitäviä todisteita siitä, että Jumala olisi pistänyt pensaan palamaan Mooseksen silmien edessä, niin mikäs siinä. Jos Jumala ottaisi minuun henkilökohtaisesti yhteyttä ja näyttäisi meille kaikille vääräuskoisille tieteellisesti selitettävän olemassaolonsa, niin kyllä kelpaisi. Jumalallahan on siihen kaikki mahdollisuudet, hänhän on kaikkivoipa.Ja jos tietäisin, että Jumala on oikeasti olemassa, ja että hän päättää kaikkien elämästä mielivaltaisesti, paskoisin housuihini.

Ateistit esittävät usein, että uskovien tulisi osoittaa, että Jumala on olemassa. Jos tähän ei pystytä, ei ole mielestäni ole järkevää uskoa jumalan olemassaoloon. On todella uuvuttavaa, kun kristityt suu vaahdossa vaativat, että päinvastoin ateistien olisi todistettava, että jumalaa ei ole olemassa. Tässä pikku knoppi: jonkin todistaminen olemassaolemattomaksi ei ole mahdollista - sen pystyvät ihan kaikki käsittämään.

Siksi minun mielestäni niillä, jotka väittävät jumalan olevan olemassa, on velvollisuus todistaa se, eli heillä on todistuksen taakka. Todistuksen taakka, jolle kristityt yleensä kääntävät selkänsä, koska omasta mielestään heidän ei tarvitse todistaa - Jumala hoitaa kaiken. Taakka, jolle kristityt kaikissa käymissäni väittelyissä sanovat viimeisenä oljenkortenaan:

"Miksi minun pitäisi todistaa sinulle mitään, kun MINÄ ITSE tiedän Jumalan olemassaolon? Jumala puhuu minulle ja se riittää." Silloin minulla on tapana sanoa, että onneksi uskot Jumalaan, sillä muunlaisia ääniä päässään kuulevat passitetaan pehmustettuun huoneeseen miettimään syntyjä syviä. Kristityillä on tässä suhteessa etulyöntiasema, epäreilua!

Muun muassa Ludwig Feuerbach ja Sigmund Freud katsoivat, että uskonnot ja jumalat ovat ihmisten luomuksia, joiden tarkoituksena on tyydyttää erilaisia psykologisia tarpeita, koska tiedämme, että mitään suoraa fyysistä olomuotoa uskonnolla ei ole.

Freud katsoi, että Jumala on ihmisen luoma isähahmo ja uskonto on alitajunnan tuote, joka perustuu yksilön muistoon täydellisestä avuttomuudesta vauvana vanhempien hoivassa. Vastasyntynyt näkee vanhempansa kaikkivoipaisina olentoina, jotka osoittavat suurta rakkautta ja täyttävät kaikki hänen tarpeensa. Freud toteaa, että tämä kokemus on lähes identtinen sen kanssa, miten valtaosa uskovista kokee jumalasuhteensa. En ole täysin samaa mieltä, mutta Freudilla on mainitsemisen arvoisia pointteja, kun mietimme Jumalan olemassaoloa ja sen assosiaatioita ihmismieleen.

Itse olen sitä mieltä, että kun aivojen toiminta ja ihmismielen alitajunta unineen kaikkineen selvitetään, uskontojen suosio ja muut "yliluonnolliset" tapahtumat kuten Jumalan äänen kuuleminen ja ruumiista taivaaseen irtautumisen kokemukset saadaan samalla selville.

Taivas ja helvetti ovat metaforia tuonpuoleiselle elämälle, jolle ei ole muita todisteita kuin 2000 vuotta vanha, kirjoittajien muokkaama ja kymmenistä käännöksistä täydellisesti säilynyt kirja. Minusta pelottavinta uskonnoissa ylipäänsä on satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhat "aapiset", joista ammennetaan uskonnon kulmakivet, kristinuskon tapauksessa Raamattu ja siitä tehty näppärä tiivistelmä Katekismus (tiedetään, tullut vasta myöhemmin kuvioihin - mutta loistava tiivistelmä onkin). Entäpä jos Raamattuun tai Koraaniin on sisältynyt inhimillisiä virheitä, liioittelua ja käännöskukkasia? Kummankin on tiettävästi kirjoittanut joukko ihmisiä.

Lopuksi: miksi jokaisessa uskonnossa ylipäätään on taivas ja helvetti? Koska kukaan ei henkilökohtaisesti tiedä tai osaa sanoa, mitä ne oikeasti ovat tai onko niitä edes ollenkaan. Entä jos taivas ja helvetti olisivatkin yksi ja sama paikka? Tähän väliin kristitty sanoo, että eihän kukaan tiedä mitä siellä rajan toisella puolella on, kun sinne mennään vasta kuoleman jälkeen! Täysin totta, ja se on sataprosenttisen hyvä syy olla uskomatta siihen.

Tätä kutsun avautumiseksi.

Taudista selvinneenä

Olin hiljattain kolme päivää vatsataudissa.

Karmiva kokemus. En ollut välillä aivan varma, selviänkö edes hengissä. Laatta lensi, perä rutisi infernaalisesti sylkien laavaa ja demoneita ja kuumettakin oli 38,5 astetta. Kroppa oli kokokrampissa ja munuaiset huusivat apua - tosissaan. Voi luoja sitä eritteiden ja tuskan määrää.

Jos tyttöystäväni ei olisi kärsinyt vaivasta vain paria päivää aikaisemmin, olisin lyönyt vaikka satasen vetoa, että nyt on kyseessä ruokamyrkytys. Minun taudilleni vain oli ilmeisesti pursunut lisäjoukkoja ovista ja ikkunoista, sillä oireeni olivat noin miljoona kertaa kamalammat.

Vaikka kuinka join vettä, ei se ehtinyt imeytyä minnekkään. Siinä sitten mentiin hämärän rajamailla pari päivää. Vessan lattiaan tuli tutustuttua tarkemmin. Ensimmäistä kertaa tajusin, että kaakeleiden välissä on omat biosfäärinsä.

Eilen alkoi jo elämä voittamaan. Tänään ajattelin jo valloittaa maailman.

Huuto pimeydestä

Ilmaisen nyt inhoni tyylistä ja julkkiksista kertovista, katsojia aliarvioivista ohjelmista.

AAAAAAAAAAAAAAAAARRRRGGGHHH!! *Mynthon-mainoksen kuvaamalla volyymillä*

Ei muuta. Jatkakaa.

Onko tämä nyt sitten reilua?

Vaikka opintotuki vasta nousikin, silti kaikki on epäreilua.

Pelkällä opintotuella elävä ei pysty olemaan valittamatta elämän raadollisuudesta. Tämän ymmärrän täysin, sillä neljä ja puoli sataa euroa kuussa on niin pieni summa, että se riittää ainoastaan velkaantumiseen.

Neljä ja puoli sataa euroa aikana, jona maitolitra maksaa reilusti yli euron ja solukopistakin pitää maksaa yli 200 egeä. Vaatteista ei voi edes puhua. Ei kuulosta kovin reilulta.

Fakta on, että tuet laahaavat 90-luvun puolivälissä, eivätkä palkatkaan pysy hintojen nousun perässä, vaikka ammattiliitot verikoiria muistuttaen pyrkivät raatelemaan työnantajia.

Valtio luottaa siihen, että nykyiset opiskelijat hoitavat hautuvan eläkepommin siivouksen työelämään siirryttyään. Samalla pitäisi kuitenkin hoitaa myös kertyneen opintolainan takaisinmaksu. Missä logiikka? Tuntuu, että valtio pakottaa ottamaan lainaa - mikä taas on erinomainen diili pankeille, kun valtio toimii takaajana.

Mutta mitä valtio hyötyy, jos opiskelija ei maksa lainojaan? Ensin pakotetaan pienillä tuilla ottamaan velkaa, mutta hintatason noustessa ei rahaa pysty laittamaan takaisinmaksuun. Kysyn uudestaan: missä logiikka?

Henkilökohtaisesti en elä pelkällä opintotuella, vaan käyn opiskelun lisäksi viikonloppuna töissä. Viikot vietän kesään asti työharjoittelussa. Illat kuluvat kotona perheen parissa, ruokaa tehdessä ja pukluja siivotessa. Kavereita en näe juuri koskaan. En myöskään harrasta liikuntaa, kun aika ei yksinkertaisesti riitä.

Joskus yöllä (kymmenen ja yhden välillä) ehdin juttelemaan messengerissä ystävieni kanssa. Silloin tällöin oikein riehaannun ja pelaan tunnin ajan, ennen kuin sammahdan herätäkseni kuudelta pyörähtämään uuden kierroksen tässä stressin ja väsymyksen reinkarnaatiossa.

Eilenkin tajusin, että vuosi vaihtui jo aikoja sitten, että nyt on jo maaliskuun puoliväli - täysin sumussa ollaan menty.

Eli: ei se helppoa tämä perheellisen, kahta työtä tekevän opiskelijankaan elämä ole, vaikka rahaa onkin.

Maksaako siis valtio tulevaisuudessa lainani lisäksi myös mielenterveyteni hoidosta koituneet kulut, kun poltan itseni loppuun?

Ärsyttääkö? Muistele inttiä.

Olen kipeä. Kurkku on ärtynyt, räkä lentää rykiessä ja päätä jomottaa. Perinteinen a day after -olo, vain sillä erolla, että edellisiltana ei ole ollut edes kivaa. Ärsyttää eikä työnteosta meinaa tulla mitään. Flunssassa töiden tekeminen on kuin juoksisi satasen sileää - käsillään. Maali näkyy koko ajan, mutta matkalla ollaan rähmällään niin monta kertaa, että itku pääsee. Veri maistuu suussa ja yskittää. Putket tukossa ja räkä poskella. Pakko silti painaa eteenpäin, vaikka juuri ketään ei kiinnosta.

Kuulostaa ihan maastohiihdolta!

Aamulla töihin kävellessäni hytisin ja kirosin Suomen paskaa talvea. Kovan tuulen läpi päästävä kaulahuivikin tuli kirottua helvettiin ja puolen kilometrin jälkeen teki mieli kääntyä takaisin. Pelkään, että kuume tulee. Viikonloppuna ei ole töitä, joten varmastihan se sieltä vielä nousee.

Loppumatkasta aloin muistelemaan inttiaikoja ja sitä, miten sairaus ei siellä merkinnyt mitään. Hommat oli hoidettava, eikä sairastuvalle ollut asiaa ilman keuhkoputkentulehdusta.

Useat vanhemmat lukijat varmasti miettivät, että nykyisin intti on nössöpojujen pullainstituutio, joka koettaa saada ylipainoiset kuosiin, siinä onnistumatta. Asia ei ole näin - ainakaan Sodankylän Jääkäriprikaatissa, jonka palvelukseen astuin kolme vuotta sitten. Siellä pojista tehtiin - jos nyt ei miehiä, niin ainakin jätkiä.

Valamarssilla hiihdimme taisteluvyö, RK 62 ja reppu selässä melkein viisikymmentä kilometriä 24 tunnin aikana. Henkilökohtaisesti olin inttiin mennessäni omasta mielestäni loistokunnossa, mutta Sodiksen luonnolta tuli turpaan niin että kelometsässä soi.

Muistan elävästi, kun hiihdimme umpihangessa majurin ajaessa TeKalla vieressä. Välillä irtosi suksen "side" eli jousi, jota sai kaivaa puolen metrin hangesta varttitunnin. Sen jälkeen letka ja turpa kiinni ja matka jatkui. Kaveria ei jätetä -slogan oli ilmeisesti jo aikansa elänyt.

Eräs toinenkin tapahtuma säilynee muistissani loppuelämäni. Nimittäin hihamerkkimarssi. Luutnantti sanoi ennen marssia, että tätä te pojat ette tule koskaan unohtamaan. Oli aivan oikeassa. Meille annettiin kartat ja päälle puettiin täysvarustus. Lisäksi ryhmässä kiersivät 20 litran vesitonkka ja kaksi telamiinaa. Sitten marssittiin - 9 tuntia, jonka aikana syötiin kerran.

Nuo 9 tuntia olivat varmasti elämäni pisimmät tunnit, eivätkä vähiten siksi, että marssilla toinen toinen kumisaappaani upposi suohon puolivälissä matkaa eikä varasukkia/kumppareita ollut mukana. Maiharit jalassa ilman sukkia viisi tuntia. Äitiä ehti tulla ikävä.

Tuolla marssilla talsimme kesähelteessä 32 kilometriä, puolet soisessa metsässä. Aika on jo kullannut muistot, mutta kyllä sen maaston paskamaisuuden, sietämättömän kuumuuden, kivun, säryn, vitutuksen ja ihmisvihan tunteiden sekä MIKSI!?!? -kysymyksen sietämättömyys pulpahtavat välillä mieleen.

Muisteloinnin jälkeen pikku tuulesta ja pakkasesta valittaminen tuntui vähintäänkin typerältä.